Olen tässä jo jonkin aikaa mietinyt meidän agility harrastusta Zorron kanssa. En oikeastaan tiedä miksi, mutta toki kaikilla näillä viime viikkojen ongelmilla on osansa asiassa. Kun aikanaan ensimmäistä koiraa olin hankkimassa, oli silloin jo vaatimus, että koiran tulee olla sellainen, että sen kanssa voi ainakin kokeilla agilitya. Harrastus oli minulle täysin uusi, enkä ollut ikinä edes agilitykentällä käynyt. Sitten kun pentu tuli ja kasvoi vuoden ikään, aloin tarkemmin tutkia Tampereen harrastus mahdollisuuksia. Löysinkin pian itseni Zorron kanssa Tamskin agilitykarsinnoista. Karsinnoissa piti tehdä luoksetuloa, seuraamista koirakujassa, koira piti nostaa pöydälle ja siitä alas (tätä en vieläkään ymmärrä miksi?) ja lopuksi tuli kaikkien suorittaa A este. Karsinoissa oli paljon koiria, jotka olivat päässeet jo esteisiin tutustumaan, joten heille tämä ei ollut mikään ongelma. Toisia koiria taas väen vängällä tönättiin esteen yli. Kun meidän vuoro tuli, olin varma ettei Zorro suostu A:lle menemään, mutta toisin kävi. Toisella yrittämällä Zorro kapusi itsenäisesti A:n yli! Voi sitä onnistumisen riemua, mikä siitä tuli. Hyvin menneistä karsinnoista huolimatta emme saaneet paikaa Tamskin alkeiskursille. En voinut kuitenkaan olla pettynyt, koska meidän karsinnat eivät olisi voineet mennä paremmin ja toisaalta valinnat tehtiin melkoisella arpomisella. Nyttemin taitaa karsintatilaisuuta olla muutettu hieman järkevämmäksi.
Pian mentiinkin sitten Piskin agilitykarsintoihin ja ne sitten läpäistiinkin hyvällä menestyksellä. Koko kesä päästiin tutustumaan lajiin ja kyllä se hienoa olikin. Koira oli ihan super innoissa joka kerta kun kentän laidalle päästiin. Koko ajan pääsi itsekkin oppimaan uusia asioita ja syksyyn mennessä tehtiinkin jo ihan mukavasti pieniä radan pätkiä. Samaisena syksynä pirun Akita kävi Zorron päälle samaisella Zorrolle niin rakkaalla kentällä. Kun fyysiset vammat saatiin kuntoon, aloitettiin harrastus uudessa ryhmässä Tamskin riveissä ja siitä se alamäki sitten alkoikin. Kaikki oli pelottavaa, kaikki piti käytännössä opetella uudelleen. Joulun tienoilla jouduin oikeastaan ensimmäisen kerran miettimään onko tässä mitään järkeä. Koira ei nauti, minä en nauti, kuka sitten oikein nauttii? Onko järkeä harrastaa jos koira ei oikeasti halua ja ainoa mitä se yrittää kentällä tehdä on karata takaisin omaan häkkiinsä. Jotenkin tästä suosta kuitenkin noustiin ja kevääseen mennessä oltiin suurinpiirtein samalla tasolla kun syksyllä ennen pirun Akitaa. (En suinkaan ole akitalla katkera, sattuuhan noita...) Keväällä päästiinkin uuteen ryhmään ja saatiin selvästi lisäponnetta reenaamiseen. Zorron vire kasvoi silmissä ja sitä mukaa myös vauhtia tuli selvästi lisää! Pikku hiljaa mieleen tuli vaan semmonen pikku pirulainen meinaan kilpailuvietti. Itse kun olen koko ikäni harrastanut kilpaurheilua ja tiedän millaista jännitystä ja toisaalta onnistumisen riemua kilpaileminen tuo elämään. Kierrettiin möllikisoja hyvällä menestyksellä ja kova hinku oli myös virallisiin kisoihin. Ajattelin kuitenkin, että ei vielä tänä vuonna, eihän meillä ole kisalisensiäkään ja keinukin oli vielä vaiheessa.
Vuosi vaihtui ja kisalisenssikin tuli hankittua. Keinu ei vaan ollut vieläkään kunnossa. Kyttäsin sitten edes hyppyratoja, että päästäisiin avaamaan meidän kilpaura ja päästiinhän me silloin lempäälässä muutama kuukausi sitten. Tuloskin oli ihan hyvä, joten lisää näitä kiitos! Ongelmana on kuitenkin edelleen se keinu, tuntuu että kaikkia mahdollisia keinoja on jo kokeiltu, eikä merkittävää tulosta ole saatu aikaan. Viimeksi keskiviikkona käytiin höntsäilemässä. Zorro teki yhden kerran hyvin keinun niin kuin oli suunnitellutkin, mutta sen jälkeen se ei meinannutkaan mennä enää puomille. Ei kun hihna kaulaan ja taas reenaamaan puomi ihan alkeistyyliin. Kyllähän se siitä tokeni muutaman kerran jälkeen, mutta näiden reenien jälkeen tuli minulle taas todellinen "hei onko tässä mitään järkeä" -olo. Onko mitään järkeä yrittää tehdä koirasta kisakoiraa vaan sen takia, et oma kisavietti vetää radoille? Onko mitään järkeä pakottaa koira keinulle, kun tietää, että se ei siitä tykkää? Onko se sen arvoista treenata keinua jos se vie koiralta kokonaan innon lajin harrastamiseen? Ja sitten on vielä nämä selittämättömät selkäongelmat, olisiko niitä jos treenattaisiin vaan matalemmilla hypyillä? Onko siis ylipäätään typerää ajatella, että tämän koiran kanssa ikinä voisi tosissaan kisata? Luultavasti on.
Mitä jos jättäisitte keinun kesän ajaksi kokonaan pois, ikäänkuin nollaisitte tilanteen? Nauttisitte agilitysta ilman keinun luomaa jännitettä. Varmaan teillä molemmilla on jo tietyt antipatiat keinua kohtaan. Bensonille tästä ei ollut mitään hyötyä, koska se ei oo agilitykoira (enää), mutta se menetti pelkonsa keinua kohtaan kun meni sen radalla vauhdin hurmassa ja huomasi ettei se kuolekaan vaikka suorittaa sen vauhdilla. Me oltiin tätä ennen hinkattu keinua viikkotolkulla, ja oltiin kummatkin ihan kypsiä koko kapistukseen. Benson pehmeänä koirana omaa tarkat tuntosarvet mun fiiliksiin ja imee ne itseensä. Lopulta auttoi se että yritti itse ajatella keinua yhtenä esteenä muiden joukossa. Itse asiassa tuo oivallus taisi tulla, kun Heidi S ohjasi Bensonia radalla ja he menivät keinun paremmin kuin mitä mä olin koskaan saanut Bensonin menemään, koska Heidillä ei liittynyt keinuun mitään epävarmuutta. Oot varmaan näitä asioita miettinytkin ja kokeillut, mutta viestini on siis se että älä vielä menetä toivoasi! :)
VastaaPoistaHyviä ja osuvia ajatuksia!
VastaaPoistaYmmärrän, että olet vähän puun ja kuoren välissä tuossa tilanteessa ja ajatukset varmaan heittelee päivästä toiseen asian suhteen. Ehkä järkevintä on kuitenkin ajatella tätä asiaa koiran kannalta ja sinä jos joku tunnet Zorron parhiaten. Mikä on sille liikaa, mikä syö sen innon lajiin. Zorron motivaatio ja vire on viimeisen vuoden aikana noussut kyllä kuin raketti, joten lajia ei kannata ihan kokonaan hylätä. Ilman kisatavotteitakin voi ja nimenomaan SAA harrastaa, vaikka itsekin kilpailuhenkisenä tiedän, että se voi olla tosi kiristävää.
Sulla on kuitenkin Rommikin siellä kasvamassa ja toivoa saattaa että Rommista on aktiiviseksi harrastajaksi - se on yksi hujaus lopulta kun olet sen pennelin kanssa kisakentillä.
Päädyt mihin ratkaisuun hyvänsä, niin olet tervetullut ryhmään joka tapauksessa. :) Ja jos kisatoiveet haudataan, niin Zorro saa hypätä medejä - pikkumaksit on aivan tavattoman onnettomassa asemassa! :(
Kypsyttele ajatuksia ja katsotaan treeneissä, mitä olisi vielä tehtävissä.
Nollauskaan kun ei tunnu auttavan Zorron kanssa keinulla, sitäkin on kuitenkin kokeiltu jo viime kesänä :( Ja missään nimessä ei kokonaan lopeteta harrastusta vaikka kisakentät jätettäisiinkin. Toisaalta tänään oli taas parempi päivä. Zorro teki kerran keinun, mutta ei vetänyt mitään stressiä siitä päälle vaan jatkoi hyvällä vireellä reenien loppuun asti. Mistäs näistä tietää miten tässä vielä käy :)
VastaaPoista